Porin pojat puulaakihommissa

Teksti: Mika Karttunen

Kuvat: Erja Häkkinen ja Laurent Izapow / Avalanche Auron

PORIN POJAT PUULAAKIHOMMISSA

Kaksi porilaista jääkiekkolegendaa vaihtoaitiossa. Juha Rantasila ja Veli-Pekka Ketola.

Mutta nyt ei olla Porin Karhujen kanssa voittamassa Suomen mestaruutta 1965. Ei Grenoblen talviolympialaisissa 1968 tai Sapporossa 1972, ei Helsingin MM-kisoissa 1974.

Ajankohta on tammikuu 2024, paikka Auronin hiihtokeskus Ranskan Meri-Alpeilla - ja alkamassa on juuri Scandinavian Hockey Cupin loppuottelu Porin Patakarhut vastaan Avalanche Auron.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, pakkasta on muutama aste, lumihuippuisten vuorten kirjoma maisema on henkeäsalpaavan kaunis. Pienen Auronin kylän keskustorilla on puolikokoinen jääkiekkokaukalo. Suomen ja Ranskan kansallishymnit kajahtavat.

Veli-Pekka Ketola on murtanut kylkiluunsa Suomessa (jääkiekossa, kuinkas muutenkaan) eikä pelaa tänään - vaan toimii Porin Patakarhujen valmentajana. Viimeinen ohje joukkueelle kuuluu: "Teette sitten pojat ainakin viisi maalia. Muuten ensi vuonna tullaan eri porukalla".

Pelaajat nyökkäilevät, hymyt ovat herkässä. Kaukalo on puolikokoinen, ottelu pelataan 3 vastaan 3-miehityksellä. Veteraanikiekkoa ei tarvitse pelata hampaat irvessä – vaikka Ketola letkauttaakin; "Oli itsekin laitettava tekohampaat suuhun, näin finaalipäivän kunniaksi."

Hyväntuulisilla Rantasilalla ja Ketolalla on aikaa muistella menneitä – ja visioida tulevia. Näkemystä ja kokemusta löytyy – herrat ovat olleet mukana huippujääkiekossa jo seitsemällä vuosikymmenellä.

"Ensimmäisen kerran pelattiin yhdessä Porin Karhuissa 60-luvun puolivälissä. Vuoden 1965 Suomen mestaruus taisi olla pieni yllätys. Loppukaudesta yleisöä oli niin, että porukkaa kiipesi puhelinpylväisiin – ja suuren mielenkiinnon vuoksi viimeinen ottelu siirrettiin Tampereen jäähalliin. Se taisi muuten olla ensimmäinen suora tv-lähetys jääkiekon sarjaotteluista Suomessa…"

Sittemmin Rantasila muutti Helsinkiin, suoritti oikeustieteen tutkinnon, opiskeli kauppatieteitä ja pelasi vielä yhden vuoden Karhuissa, pääkaupungista käsin. "Porin ja Helsingin välin ajaminen kuplavolkkarilla oli aika rankkaa – eikä kovin kehittävää urheilullisesti."

Rantasila pelasi uransa parhaat vuodet Helsingin IFK:ssa, kovilla tehoilla, ja voitti 3 Suomen mestaruutta lisää. Ketola jäi synnyinkaupunkiinsa, pelasi itsensä Porin jääkiekon suurimmaksi legendaksi – vaikka kävikin Jokereissa kääntymässä yhden kauden ajan – ja siellä teki edelleen voimassa olevan yhden ottelun piste-ennätyksen, 4 + 4.

Ketolan ja Rantasilan yhteinen taival jatkui maajoukkueessa – mutta herrat eivät ole antaneet ajan kullata muistoja:

"Se oli sitä aikaa, kun saatiin ensimmäisiä yksittäisiä voittoja suurmaista. Kanada, Ruotsi, Tsekkoslovakia, Neuvostoliitto. Ensimmäinen voitto venäläisistä oli meidän kiekkosukupolvemme talvisota. Taitojen suhteen pärjättiin kenelle tahansa – mutta vaikea oli Neuvostoliiton täysammattilaisia voittaa. Voima ja kestävyys loppui. Eikä meillä koskaan ollut kunnon resurssejakaan liiton puolelta. Pisin leiritys taisi olla Helsingin kisoihin, 5 päivää. Yleensä valmistauduttiin sovittamalla kisapukua".

Rantasila ja Ketola osaavat kiekkoilijoiden elintärkeän taidon, "värikynän" käytön. Huumori on mukana - vaikka puhuttaisiin tärkeistäkin asioista.

1974 Ketola siirtyi ammattilaiseksi, ensin WHA-liigaan ja myöhemmin NHL:ään. "Varsinkin ensimmäinen vuosi Winnipegissä oli rankka ja osin epämiellyttäväkin kokemus. Eurooppalaisia inhottiin – pelipaikka oli ansaittava joka päivä. Minustakin yritettiin tehdä "goonia" - koska olin iso ja vahva. Mutta kieltäydyin ja sanoin että pidän huolta itsestäni, en muista pelaajista. Hexikin (Riihiranta) pelasi ensimmäisen vuoden ilman kypärää, ihan vaan näyttääkseen että eurooppalaiset on kovia kundeja."

Jääkiekko oli silloin aivan eri laji kun nykyään ja Philadelphia Flyers'in bullies-tyyli oli suosiossa. "Välillä tapeltiin jo ennen pelejä niin että peruukit lenteli. Mutta Bobby Hull uskoi taitokiekkoon ja siihen, että pelit voitetaan pelaamalla. Onneksi ajat ovat muuttuneet ja harvoin nykyään näkee edes kunnon painia."

Rantasila on tyytyväinen omaan uraansa ja sanoo, että ei tekisi mitään toisin. "Kaiken, mitä olen saanut, olen saanut jääkiekon ansiosta." Ketola sanoo, että joitain asioita olisi voinut jättää tekemättä ja elää enemmän huippu-urheilijan tavoin. "Korkki kiertyy kahteen suuntaan. Itse tajusin laittaa sen kiinni jo yli 30 vuotta sitten".

Rantasila ja Ketola ovat vuosien varrella auttaneet myös monia lajitovereita, joilla pelivuosien päätyttyä on ollut vaikeuksia siirtyä siviilielämään.

"Apua löytyy, aina. Mutta avun tarve on tajuttava ja apu on osattava ottaa vastaan. Jotkut hieman sortuvat uran jälkeen, olemme sen nähneet ja kokeneet. Kun joku luottaa ja kuuntelee, se on hieno tunne. Jos olet kyennyt pelaamaan jääkiekkoa ammatiksesi, pystyt kyllä olemaan juomattakin."

Molemmat kannustavat myös jääkiekkoilijan kokonaisvaltaiseen urasuunnitteluun heti uran alkuvaiheessa. "Vain hyvin pieni osa pääsee kiinni niihin isoihin tuloihin. Tässä peräänkuulutamme nuoren pelaajan ja vanhempien vastuuta. Liiga- ja Mestis-kiekkoilijan arkeen mahtuu kyllä aikaa opiskella."

Molemmat näkevät, että opiskelun yhdistäminen ja Suomessa pelaaminen voisi olla kilpailukykyinen vaihtoehto vaikkapa AHL-tasolle. Mutta samaan hengenvetoon, herrat kannustavat kokeilemaan siipiään vaikkapa Euroopassa, jos Liigan tai NHL:n portit pysyvät kiinni. "Ranskan liigassa pelaa parikymmentä suomalaista. Yhdistettynä opiskeluun, ulkomailla pelaaminen antaa korvaamatonta henkistä pääomaa ja uusia kokemuksia".

Turnauksen järjestäjä, cannesilainen asianajaja Laurent Izapow on samaa mieltä: "Ranskalainen jääkiekko menee hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Ranskassa on 130 jäähallia ja 18000 rekisteröityä pelaajaa. Jalkapallo on tietenkin ykkönen – mutta IIHF:n rankingissa Ranska on sijalla 13."

Izapow on Rantasilan tavoin lakimies – mutta jääkiekkoilijana amatööri. "Olen ollut mukana Nizzan ja Monacon joukkueissa, neuvonantajana ja harrastelijana. Avalanche Auron on perustettu 2020. Koska meillä ei ole täysikokoista kaukaloa, emme voi pelata virallisia otteluita. Mutta joka lauantai viemme lapsia jäälle ja suunnitelmissa on juniorijoukkueiden perustaminen."

Mikäli etelä-Ranska saa vuoden 2030 talviolympialaiset – niin kuin vahvasti näyttää – jääkiekon asema vahvistuu entisestään. Nizzaan on tarkoitus rakentaa uusi 12000 hengen jäähalli. Izapow on iloinen, että jääkiekkoa pelataan nykyään myös etelä-Ranskan isommissa kaupungeissa, kuten Nizza, Bordeaux ja Marseilles. Välimeren alueen mukanaolo on tärkeää lajin kehityksen ja tulevaisuuden kannalta.

"Perinteisesti jääkiekko on ollut pienten vuoristokylien laji. Ja pienten paikkojen yleisökapasiteetti on tietenkin rajallinen. Ranskan jääkiekko kehittyy myös sitä kautta, että meidän pelaajiamme on SM-liigassa, Skandinavian maissa ja vaikkapa Sveitsissä. Yleisömäärät lisääntyvät ja televisiokanavien kiinnostus kasvaa."

Myös kiinnostus Auronin "talviklassikkoa" kohtaan on nousussa. "Meillä on yhteyksiä Ruotsiin, Norjaan, Englantiin ja Italiaan. Ehkäpä ensi vuonna emme enää puhu skandinavisesta turnauksesta. Ja Juhan ja Vellun kanssa meillä on suunnitelmia laajentaa ja syventää hyvin alkanutta yhteistyötä". Izapow on myös kiitollinen kaupungin tuesta; "Auronin pormestari Colette Fabron on jääkiekkofani ja piti kauniin puheen turnauksen avajaisissa."

Rantasila ja Izapow ovat tehneet tuloksekasta yhteistyötä myös Nizzan jääkiekkojoukkueen parissa. "Lyhyesti kerrottuna, minä ja pari muuta kaveria, nyt jo poismenneitä, tuimme suomalaisia pelaajia. Pojat saivat pelata stipendiaatteina Välimeren rannalla ja opiskella samaan aikaan, osittain etänä. Haaga-Helian kanssa meillä oli hyvää yhteistyötä ja lopputulema oli, että kolme kaveria suoritti lopuksi Suomessa kauppatieteen maisterin tutkinnon. Kaikilla on nyt hyvät työpaikat. Eli ei se ihan huonosti mennyt." toteaa Rantasila, ehkä hieman tyytyväisyyttä äänessään.

"Ranskassa opiskelu oikeutti myös suomalaiseen opintotukeen. Ja oli meillä yhden vuoden Nizzan joukkueessa valmis lääketieteen kandidaattikin, joka pelaamisen ohella piti netin kautta etävastaanottoa Suomessa. Nykymaailmassa melkein kaikki on mahdollista."

Ketola ja Rantasila ovat myös Pelaajayhdistyksen ja Liiga Alumnin perustajajäseniä. "Meidän pelivuosistamme on menty valovuosia eteenpäin ja kiekkoilijoiden sosiaaliturva on parantunut. Mutta ei vieläkään riittävästi. Urheilijoiden asemaan tulisi kiinnittää yhä enemmän huomiota, myös yhteiskunnallisella tasolla, vaikkapa erilaisten rahastointien kautta. Lainsäädännön kehittämisessä riittää työtä."

Pelaajien aseman kehittäminen on Ketolalle ja Rantasilalle sydämen asia. "Kyllä tämä on osittain velanmaksua lajille -

olemme saaneet jääkiekolta niin paljon. Ja onhan tämä myös osittain tullut äidinmaidosta. Olemme tehneet tätä koko ikämme ja eteen on osunut mieluisia ja mukavia tehtäviä. Mikään ei ole sen hienompaa kun auttaa vanhaa pelikaveria."

Ketola ja Rantasila ovat hyväkuntoisia kiekkoeläkeläisiä – mutta hieman huolissaan tulevaisuudesta. "Kuka ottaa soihdun meidän jälkeemme? Entisillä pelaajilla olisi paljon annettavaa, mutta ei näihin palkattomiin hommiin ole liiemmälti vapaaehtoisia tulijoita. Toisaalta, kyllä "kaveria-ei-jätetä"-asenne on joukkueurheilussa tyypillistä. Tässä lajissa saa niin paljon elinikäisiä ystäviä, yli joukkuerajojen".

"Jopa ruotsalaisia, nekin osaa olla hiton hienoja miehiä.", letkauttaa Ketola ja jatkaa; "Kaikki Porin Karhujen pelaajat jotka eivät vielä ole menneet manan majoille, ovat kaikki hyviä ystäviä keskenään. Me tavataan kerran viikossa ja puhutaan aina ne samat huonot jutut jotka mä kaikki osaan ulkoa".

Samassa Ketolan puhelin soi ja hän vastaa: "Moro Kille. Mä soitan kohta takaisin". Soittaja on Raimo Kilpiö, 87. "Vielä vanhempi pelimies soitteli. Lupasin raportoida, miten Pori pärjää…"

Kiekkoperhe pitää yhteyttä. Rantasila korostaa kahta sanaa; "Asenne ja yhteisöllisyys. Siinä on kaksi asiaa, jotka ovat tärkeitä ja väitän, että jääkiekkopiireissä nämä ovat kunniassa. Terve kilpailuhenki luo yhteisöllisyyttä – meidän aikanamme oli vielä vääränlaista kilpailua ja kateuttakin, joka on onneksi vähentynyt."

Osa tätä yhteisöllisyyttä on pukukoppikulttuuri – ja sinne kuuluvat käytännön pilat. "Pukukoppi on pyhä paikka. Siellä on se logo, jolle pelataan. Siellä ei ole salaisuuksia, siellä kerrotaan kaikki maailman asiat. Se on pienoisyhteiskunta, jossa kaikilla on oma, tarkkaan määrätty paikkansa. Siellä tehdään jekkuja, joista ei voi eikä saa loukkaantua. Ja mitä enemmän hyökkäät, sitä helpompi on puolustautua." sanoo Ketola. Rantasila jatkaa; "Vanhaan aikaan IFK:n pukukoppiin ei ollut helppoa tulla, ulkopaikkakuntalaisena. Ja se, mitä siellä puhuttiin, myös jäi sinne. Ja erona vaikkapa Ässien koppiin oli se, että IFK:n kopissa pitkät kalsarit oli ankarasti kielletty…"

Molemmat herrat ovat iloisia ja ylpeitä, mihin suuntaan suomalainen jääkiekko on mennyt. "Kehitystä voi kuvata vaikkapa näillä kahdella sanalla: tuo jo mainittu asenne ja kilpailuhenkisyys. Ne ovat ratkaisevia tekijöitä jääkiekon eteenpäinmenossa. Valmennus on kehittynyt valtavasti, pelaajat ovat kehittyneet ja vihdoinkin johtaminen - joka meidän aikanamme oli heikko lenkki - on kehittynyt. Mutta ei vieläkään tarpeeksi. Parantamisen varaa on yhä."

"Aikanaan joukkueita muodostettiin pistepörssin perusteella – se on kaukana siitä, miten joukkue pitää rakentaa ja roolittaa. Maajoukkuepaikasta pitää kilpailla ja kaikki ottelut pitää lähteä voittamaan. Ja joukkueen rakennuksen mukana syntyy yhteisöllisyyttä. Ei ole sattuma, että Suomi menestyy ja on menestynyt – se on johdonmukaisen ja pitkäjänteisen työn tulos." toteaa Rantasila ja Ketola jatkaa:

"Meidän aikanamme rakennettiin seuraketjuja ja jopa seurakentällisiä ja seurojen intressi oli saada pelaajia maajoukkueeseen."

Rantasila lisää: "Niin seuroissa kuin maajoukkueessakin, joukkueenjohtajalla tulisi mielestäni olla pelaajataustaa. Hexi oli ensimmäinen "oikea" joukkueenjohtaja; joukkueen yksi tärkeä jäsen, oleellinen osa kokonaisuutta. Aikaisemmin hommia hoiteli eläkeläiset, ex-armeijakaverit, joita sanottiin johtajiksi."

Rantasila ja Ketola eivät koskaan ole pelänneet ottaa vastuuta ja laukoa omia mielipiteitään – ja kaikki eivät siitä aina ole pitäneet. Rantasilan paita ei roiku Helsingin jäähallin katossa – vaikka se sinne kieltämättä kuuluisi. Ketolan paita on Porin hallissa – mutta hän on sen parikin kertaa sen sieltä hakenut pois. "Erimielisyydet Ässien kanssa on haudattu. Tällä hetkellä minulla ei ole seurassa virallista asemaa. Mutta jos kutsu käy, olen aina valmis auttamaan."

Juttelun lomassa Rantasila ja Ketola seuraavat peliä. Porin Patakarhut on tehnyt vaaditut viisi maalia – ja kymmenen lisää. Finaali päättyy 15-4, porilaisten eduksi. "Nyt voi jo vähän himmailla. Saadaan kutsu ensi vuonnakin" neuvoo valmentaja Ketola. Rantasila nyökkää.

Mutta osaavat herrat olla myös eri mieltä asioista. Ketola on toistuvasti kieltäytynyt muistelmateoksesta – ja Rantasila tekee parhaansa kääntääkseen Ketolan pään. "Vellun tarinasta on yhä niin paljon yhä kertomatta – asioita, joita kiekkopiirien pitäisi tietää."

Toivotaan, että lujatahtoisuudestaan tunnettu Rantasila onnistuu muuttamaan ystävänsä mielen.

Ässät Alumni Patakarhujen joukkue Ranskan Auronissa 2024!

Ylhäältä vasen Tuomo Kyhä, Petri Jussila, Jarno Mäkelä, Markku Tähtinen, Jokke Heinänen
Alhaalta vasemmalta: Rami Välimaa, Timo Salonen, Tomi Pöllänen, Matti Kuparinen, ja MV. Niilo Kerminen

Lisää kuvia Albumissa!